Ikävä juoksemista

tammikuu 4, 2018

Minä urheilijana.

Ikävä juoksemista. Se saa minut tarttumaan aiheeseen. Olen 28 -vuotias kolmen lapsen äiti. Urheilusta muodostui tärkeä osa elämääni jo lapsuudessa. Suunnistus, hiihto ja yleisurheilu olivat perheemme yhteisiä harrastuksia ja niihin ei ikinä tuputettu, niihin kasvettiin ja ne kasvoivat minuun.

Melko pian lapsuudessa huomasin, että kestävyysominaisuudet olivat hyvät ja voitin koulujen maastojuoksu- ja hiihtokisoja ylivoimaisesti. Isäni oli vakuuttunut, että lahjakkuutta oli ja alkoi viemään minua ympäri Etelä-Suomea piirikunnallisiin. Kilpaileminen kiehtoi ja häviö piirin kovimpia vastaan tuntui karvaalta. Kilpailuviettini heräsi tätä myöten ja tietenkin tahdoin voittaa.

Voittamisen eteen on kuitenkin tehtävä töitä. Sen tiesi pieni lapsikin, näinhän minä mallia lapsuuden idoleilta. Harjoitusohjelmat tulivat ukkini ja isäni toimesta mukaan yläasteiässä. Harjoitusohjelman seuraaminen ja noudattaminen oli minulle aina vaikeaa ja on edelleen. Toisinaan saatoin jättää jonkun treenin tekemättä ja toisinaan saatoin kellottaa veljeni kanssa keksimää testirataa monta tuntia putkeen päihittääkseni hänet. Juoksun treenaaminen oli minulle vielä pitkään pelkkää hauskanpitoa.

Hauskanpito ja kilpaileminen kuitenkin kehittivät minua ja yhtäkkiä huomasin olevani ikäluokkani parhaimmistoa. Suomenmestaruus maasto- ja maantiejuoksuissa sijoitukset kymppijoukossa parani ja pian kapusinkin jo palkintokorokkeelle. Tästä kuitenkin alkoi pieni taantuma ja vaikeudet omalla urheilijanpolullani. Oikean jalkaterän kuormitusvirhe sai minut valitsemaan suunnistuksen päälajikseni.

Olen suunnistanut 8 -vuotiaasta asti. Päälaji siitä tuli vasta kestävyysjuoksun vaikeuksien kautta ja samalla vaihdoin pienestä kasvattiseurasta isoon ja maineikkaaseen Deltaan (nykyään Hiidenkiertäjät). Suunnistajana kuljin pitkään jalat edellä ja pää kainalossa. Usein eksyin. Vauhtia olisi varmasti riittänyt haastamaan ikäluokan kovimmat tytöt, mutta suunnistustaitoa ei juuri ollut. Vuosi vuodelta siinä kuitenkin kehityin samalla kun kasvoin.

Itsevarmuus urheilussa on suuressa roolissa. Osaan tehdä oikeita kehittäviä asioita, jotka sopivat minulle. Osaan suunnistaa. Suunnistan niin hyvin kuin osaan ja se riittää korkealle. Olen tehnyt läpi talven sellaisia asioita, jotka ovat vieneet minua eteenpäin fyysisesti ja henkisesti suunnistajana. Urheilijana olen ehkä hieman enemmän poikkeus kuin oppikirja. En siis noudata mitään varsinaista harjoitusohjelmaa, en ainakaan paperista. En käytä sykemittaria. En tiedä omia kynnysrajoja, en tiedä niistä oikeasti mitään. Sen tiedän, että minkälainen viikkorunko harjoittelussa sopii minulle. Tiedän, miten palaudun harjoittelusta. Tiedän, että jos keho vaatii lepoa voin helposti korjata tilanteen muuttamalla suunnitelmia. Tiedän omia kilometrivauhteja, missä vauhdissa on helppo juosta PK:ta ja mikä on lähinnä omaa maksimia. Mottoni oman hyvän fyysisen kunnon löytämisessä on ehdottomasti, että ”kovaa juoksemalla oppii juoksemaan kovaa”. Moni valmentaja voi ajatella, että mikä amatööri olenkaan, mutta tärkeintä itselle on tehdä minusta itsestä parempi niillä keinoilla, joista pidän ja nautin. En usko, että nauttisin valmentajasuhteesta jossa kaikki tehdään kellon tarkasti ja valmentajan saneleimin ehdoin. Kokisin huonoa omatuntoa jos muuttelisin harjoituksia omaksi parhaakseni. Nyt voin urheilla täydellä sydämellä. Ammentaa ideoita muilta, kokeilla ja oppia jopa kantapään kautta ja tehdä jo hyväksi havaittuja asioita. Tällä reseptillä saavutin myös unelmia. Ja aion jatkossakin saavuttaa. Onhan se nyt niin, että ei toimivaa kakkureseptiä kannata liioin muuttaa, ettei koko kakku kaadu.

Suunnistuksen MM-kisat 2015.

Reilu 5 kuukautta juoksutaukoa nyt takana. Oman kehon sanelemin ehdoin lähden taas juoksemaan. Pikkuhiljaa ihan samalla rungolla kuin lapsena kolme kertaa viikossa ja siitä hiljaa nostattaen omaa kehoa kuunnellen. Olen sinut itseni kanssa, kun saan taas juosta.

Jenny